Ihme/Miracle

Tämä on tarina siitä, kun Ikimetsä koki ihmeen.

Olipa kerran karhunpoika ja keijutyttö

Kautta aikojen Lappia on pidetty kaukaisena ja mystisenä saamelaisten, tunturien ja revontulien maana. Ultima Thule, todellinen perimmäinen Pohjola, jonne vain rohkeimmat seikkailijat tulevat päätymään. Sinne päästyään jokainen on kohdannut hyvin odottamatonta ja jopa yllättävääkin. Näin juuri kävi tarinassa, minkä nyt kerron.

Lähes kolme sataa vuotta sitten Maupertuis kuvaili, miten Pohjoisen jylhien vaaramaisemien kallioihin olisi hakattu saleja ja huoneita rakenteilla olevien palatsien seiniksi. Kerrotaan, että nämä merkilliset kalliomuodostelmat ovat saattaneet olla aikoinaan myös seitoja, pyhiä paikkoja. Seitavuoren synty onkin tarina erikseen. Sen verran tässä yhteydessä on kuitenkin mainittava, että ilman sitä tarinaa ei keijutyttö nyt levittelisi tätä onnea ympärilleen. Etelän taivaalla havaittavan Siriuksen kirkkaus oli loistannut eräänä yönä seitaan saakka tehden taikojaan. Tällöin syntyi keiju, musta kuin hammaspeikko. Keijupöly välkkyi tähden lailla keijun hiuksissa saaden aikaan lumouksen.  Sen, mitä lumous sai aikaansa, kuulet aivan pian.

Vaikka pohjoisen satumaisen kauniit maisemat vaikuttaakin enemmän keijukaisten ja haltiatarten asuinpaikoilta, kerrotaan, että siellä asuu myös karhuja. Näitä ei usein pääse tapaamaan kasvotusten, mutta tuoreissa tuiskunietoksissa saattaa nähdä jälkijä, kun karhunpojat ovat innostuneet haukkuessaan hyppimään samalla isä Ohtosta höynäten. Yksi näistä karhunpojista on kuulema muita eloisampi, joka hauskuuttaa kotiväkeään mitä erilaisin kommervenkein. Myöhäisillan hiljaisuudessa voi olla, että kuulet, kun tämä ystävällinen poika ilmaisee mielentilojaan hyvin monipuolisella äänivalikoimallaan. 

Eräänä iltana tämä karhunpoika tapansa mukaan asteli kotijokensa rantaan. Liekö yhteys joenhaltiaan, sillä joki oli aina vetänyt kuin lumottuna puoleensa. Siinä se saattoi istua pitkiäkin aikoja virtaan tarkkaavaisesti tuijotellen. Mutta tämä ilta oli kuitenkin toisenlainen. Nyt virrassa näkyi jokin kimallus, mistä karhunpoika ei saanut katsettaan irti. Lähellä oleva Haltijamänty tuntui kuin kuiskaavan luottamusta karhunpojalle, sillä tunne oli rauhallinen ja varma. Karhunpoika hipaisi käpälillään vieressä olevaa tuohilippiä, ja samalla tunsi, miten lämmin aalto valtasi hänen rintansa. Tästä hetkestä saakka karhunpoikaa kutsuttiinkin Lipiksi. Ennen kotiin palaamistaan hän päätti vielä juoda raikasta vettä. 

Kului muutama vuosi ja karhunpojasta kasvoi komea ja iso karhu. Kotijoen seutu Haltijamäntyneen oli tullut tutuksi. Isä Ohtonen kertoili usein tarinoita Haltijamännystä, mitkä kiinnosti kovasti Lippiä. Pian koitti päivä, kun sydän halasi jälleen joen äärelle. Juodessaan vettä joesta Lipille tuli tuttu tunne rintaan. Yhtäkkiä joku kuiskasi ”leikitäänkö hippaa?”. Lippi näki edessään kauneimman keijun, mitä koskaan oli saattanut edes kuvitella. Keiju kertoi olevan kotoisin Ikimetsästä, missä kaikella oli tarkoituksensa ja tehtävänsä. Keiju oli pitkään odottanut, milloin voisi ilmestyä karhulle. Ilta meni toisiaan kuunnellen, katsellen ja leikkien. He yhdessä kokivat lumouksen, minkä tunteesta he eivät halunneet koskaan enää luopua. Ei mennyt aikaakaan, kun Lippi ja Hippa päättivät lähteä yhdessä kohti seikkailua esi-isien Pohjolaan.

Näin syntyi Ikimetsän Pohjolan Lumous 10.8.2020 klo 19.55.