Phoba

Phoba

16.08.1991 – 18.08.2007
tiibetinspanieli

imagePhoba -herra kesällä 2007 omalla kotipihallaan 16 -vuoden iässä.

imageElias ja Phoba

Phoba, meidän savolaisten lausumana ”Poopa”, oli aivan jotain omaa luokkaansa. Iso koira pienessä koossa. Olisiko voinut enää olla koira itsevarmempi… Poopa eli kanssamme 16 vuoden ajan antaen niin paljon. Varsinkin äidilleni ja isälleni, jotka hoitivat Poopaa joka päivä sen jälkeen, kun minä, siskoni ja veljeni muutettiin kotoa pois. Opiskeluaikoina kotiin mennessä tiesin, että vastassa on ikiuskollinen koiramme. Poopa tuli kaikkien kanssa toimeen, vaikka monesti ns. kaapin paikan sanoikin. Poopasta ruvettiinkin käyttämään lempinimeä Poopa-herra. Herra se todella olikin, vaikka poikamiehenä aina pysyi. Toiset koirat tiesivät, että nyt on tultu sellaisen herran kotiin, ettei turhia kannata jurputtaa vastaan.

Miten tämä ihana pikku-herramme sitten päätyi meille? Lapsuutemme mummollassa oli aivan ihana koira, joka oli matkustanut Helsingistä Nissilän perukoille asti. ”More” oli mitä ystävällisin koira, joten oman koiran haave jäi ikuiseksi. Omaa koiraa ronguttiin kauan. Isä olisi ehkä hetikin ottanut koiran, mutta äiti (kuten yleensä tietävät) tiesi siitä olevan muutakin vastuuta kuin rapsuttaminen ja sylissä pitäminen. Kun olimme tarpeeksi isoja, äidin vastauksesta alkoi aistia pientä myöntymistä. Joten menin siskoni Johannan kanssa katsomaan Iisalmeen syntyneitä kahta tiibetinspanielipentua. Olimme säästäneet omaa rahaa ja saimme sovittua myyjän kanssa, että voimme maksaa pennun kahdessa erässä. Myyjä oli ihana, kun ymmärsi, että kyseessä on kaksi nuorta neitiä, jotka varmasti hoitaisivat koiraa niin hyvin kuin pystyisi. Saimme vanhemmilta luvan ja Poopa oli meidän. En unohda koskaan sitä päivää, kun isäni tuli kotiin ja pikku Poopa juoksi häntä vastaan. Muutin kotoa pois, kun Poopa oli vasta 2-vuotias. Vaikka kuinka olimme sanoneet, että otamme koiran mukaan, kun lähdemme opiskelemaan, niin jokainen tiesi, missä Poopan koti oli. Äiti ja isä hoitivat häntä 14-vuotta.

Poopa oli muuten mitä rohkein koira, mutta koko ikänsä se pelkäsi ukkosta, ilotulistusta ja auton kyydissä olemista. Äitini ja isäni kävivät viikonloppuisin mökillä, joten Poopa pelostaan huolimatta tuli autoon, kun tiesi, mihin pääsisi. Poopa nautti mökkielämästä ja siitä, että sai vain seurata, mitä muu perhe touhuaa. Poopan lempipaikka oli olohuoneen sohvatuolin nojan yläosa, mistä se ihaili maisemia ja odotti äitiä kotiin töistä. Poopa tiesi tarkkaan, milloin kello oli sen verran, että äidin oli tarkoitus tulla kotiin. Äiti taisikin polkea pyörällä joka päivä töistä suoraan kotiin ensin Poopan luokse. Poopa sai tutustua lapsenlapsiin ja minun ja siskoni koiriin. Siskoni ja äitini saattoivat hänet viimeiselle matkalleen heti 16-vuotis syntymäpäivän jälkeen. Poopa on haudattu vanhempieni mökille Nissilään. Ikuinen tähti loistaa aina sydämiimme!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s